Ihan ensiksi voisi toki miettiä mitä oikein tarkoitetaan populaarikulttuurilla? Se on sitä, mitä ns. korkeakulttuuri ei ole. Voisi puhua kansankulttuurista. Irwin Goodman oli aikansa pop-kulttuuria Suomessa, The Beatles oli sitä aivan ehdottomasti ympäri maailman – on yhä edelleen. Nykyään sitä voivat olla internetin kissameemit, konsolipelit, tietyt tv-sarjat, kulttisuosion saavuttanut jalkapalloseura... kirjo on siis koko inhimillisen elon kirjo.

Entä sitten kasinot?

Puhun vain omasta kokemuksestani, mutta ensimmäinen kasinoihin ja pop-kulttuuriin liittyvä mielikuvani on salainen agentti 007, James Bond pelaamassa baccaratia. Pelaamista harrastettiin useammassakin Ian Flemingin Bond-kirjassa ja näistä tehdyissä filmatisoinneissa. Casino Royalen uusimmassa, vuonna 2006 valmistuneessa versiossa ilmeisesti vanhanaikaiseksi koettu baccarat oli vaihdettu Texas Hold’em -pokerivarianttiin. Loistokasta elämää elävä agentti on ollut yksi tapa iskoistaa laajan yleisön mieliin ajatus kasinoiden glamourista. Kasinovierailuihin liitetään mielikuvia varallisuudesta ja menestyksestä aina pukeutumista myöten. Bondin ympärillä parveilevat naiset toimivat ikään kuin merkkinä agentin vetovoimasta ja menestyksestä. Harva kasino suostuukaan ottamaan sisään bändipaitaan ja reisitaskushortseihin tai muuhun vähemmän edustavaan asuun mukavuus ensisijaisena mielessään pukeutunutta turistia.

En kuitenkaan ole mikään suuri James Bondin seikkailujen ystävä, pidän niitä jopa aavistuksen puuduttavina. Sen sijaan gonzo-journalismin isähahmo Hunter S. Thompson on mieleeni. Fear and Loathing in Las Vegas (jonka koko nimi jatkuu ”A Savage Journey to the Heart of the American Dream”) eli Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa on sekä kirjana että elokuvana yksi suosikkiteoksiani, ja yksi ehdottomista pop-kulttuurin merkkiteoksista. Glamourin lisäksi kasinoiden maailmaan on aina liitetty uhka – miettikkääpä vain jo sanaa uhkapelaaminen – vaara ja paheellisuus. Pelikoukussa oleva, väärille tyypeille velkaantuva mies on yksi pop-kulttuurin kuvaston arkkityypeistä. Thompsonin kirjassa liikutaan rajoittamattoman huumeidenkäytön, pikkurikollisuuden, surrealismin ja inhorealismin hetteikössä keskellä rujoa amerikkalaista unelmaa, joka on jo muuttnut painajaiseksi, josta ei voi herätä. Lihavat, yksioikoiset mummot ja papat yksikätisten rosvojensa ääressä syytämässä rahaa kolikko kerrallaan loputtomiin kitoihin. Terry Gilliamin filmatisointi on mielestäni onnistunut visualisoimaan Thompsonin maailman täydellisesti. Kolikkopelit Fear and Loathingissa ovat kasinokohtausten taustamattoa, värikkäitä rivejä jotka muistuttava suorastaan sotilasmarssia suorissa linjoissaan.

Onko kolikkopeleissä jotakin erityisen suomalaista?

Mikään Suomesta alkunsa saanut juttuhan kolikkopelit eivät ole, kuten eivät ole kahvi tai perunakaan. Kansan kollektiivinen tajunta ja tapakulttuuri ovat kuitenkin ottaneet ne kaikki omakseen. Kansainvälisessä mittakaavassa on melko poikkeuksellista, miten laajalle kolikkopelit ovat Suomessa levittäytyneet. Harvassa on kauppa tai marketti tässä maassa, josta kassalinjaston jälkeen ei löytyisi vähintään yhtä hedelmäpeliä. Jos emme itse ole se henkilö, tunnemme varmasti jokainen jonkun, joka lähes aina kauppareissun päätteeksi ostokset pakattuaan iskee muutaman kolikon koneeseen ja pelaa samalla tavalla. Onko tällöin kyse peliriippuvuudesta vai harmittomasta ja mukavasta tavasta? Jokainen päättäköön itse. Usein kuulee puhuttavan mummoista ja papoista, jotka pelaavat pienistä eläkkeistään leijonanosan markettien hedelmäpeleihin. En ole henkilökohtaisesti kuullut yhdestäkään tällaisesta tapauksesta, mutta en silti kiistä etteikö moinen voisi olla mahdollista. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että eivät ne aina ole ne samat seniorikansalaiset siellä koneiden ääressä, vaikka saattavatkin jopa pukeutumista myöten hieman toisiaan muistuttaa.

Onhan kolikkopeleillä myös tärkeä sosiaalinen funktio. Alaikäiselle niiden luvaton pelaaminen voi olla jännittävä aikuistumisriitti. Maaseudulla puolestaan on edelleen kylän miesten tapana kokoontua lähimmälle huoltoasemalle, josta takuuvarmasti löytyy kolikkopeliautomaatti. Sisään huoltiksen kahvilapuolelle astuva isäntä voi tehdä sujuvasti siirtymän pöytäparlamenttiin parin euron pelikokemuksen jälkeen ja ottaa vastaan kysymyksen mahdollisen voiton tai voitottomuuden aiheuttamista tuntemuksista ja että onko kohdalle langennut tuuri ollut elämässä muillakin osa-alueilla läsnä.

Sillä onnesta ja tuuristahan elämässä ja pelaamisessa aina on jossain määrin kyse.

Kolikkopelaaminen on monelle suomalaiselle rakasta hupia. Kerromme myös tästä aiheesta: